Nyt on kaikki mennyt ihan rikki.

Ensin Ooppeli oli huollossa yli kuukauden, kun etsittiin syytä miksi kytkin ei toimi. Tämän suurin ongelma oli koiran liikuttelu pidempiä matkoja eli ei vielä liian paha! Alkoi syntyä melkein optimistinen kuva miten ilman autoakin voi tehdä asioita kun on terveenä. Tosin sitten tuli se vaikeutus kun ei ollut enää terveenä.

Viikonloppuna polvi sanoi poks ja se tapahtui tilanteesta mikä olisi ollut vältettävissä, mutta ei toki sen vähempää harmittanut, että se piti tapahtua juuri miun kohdalla.

Kuitenkin näytti, että jalka kantoi pienen nilkuttelun kanssa eli ei mitään pahempaa rikki. Jes! Sitten alkoi kurkun kaihertaminen ja iski MiesFlunssa(tm) joka erityisesti tekstuuri- ja aistiyliherkällä ihmisellä vie about kaiken toimintakyvyn.

Ei ollut autoa, ei ollut jalkoja, ei ollut terveyttä. Silti yrittäjän ensimmäinen ajatus oli "no mie teen vaan etänä". Sitä voipi edellisestä podcastistakin kuunnella miten hyvä olo oli ja miten hyvin ajatus kulki. Aikalailla suoraan tuon lähetyksen jälkeen päädyin siirtymään täyteen lepoon. Se oli ihan hyvä valinta nyt kun vielä kevyesti nokkaa niistäen peilaan olotilaani.

Aina välillä muistaa pysähtyä miettimään asioita joiden tekemistä lykkää ja miettii niitä aika akselille "sitten kun". Sitten perään huolehtii "entä jos liikkuvuus menee? Entä jos pää ei enää toimikkaan?" ja perään hymähtää, että ei ole tullut ennenkään ongelmaksi joten ei se vieläkään tapahdu.

Sitten kun tuuletin täyttyi asioista ja joutui ilman minkäänlaista liikkumis- ja ajattelukykyä vaan makaamaan lattialla koiran kanssa miettimään kaikkia elämän valintoja jotka johtivat tähän hetkeen. Hieman meinasi reflektointiin ohjautua ajatukset. Mitä sitä oikeasti haluaa tehdä?

Miun eka huoli tuli asiakkaista ja työntekijöistä. Mistä tekijät voipi kysyä apua jos mie en oo toimintakuntoinen? Entä ne asiakkaat joiden posteihin en ole heti vastaamassa? Olenhan minä kuitenkin majakka heidän yössään ja valon tuoja pimeydessä. Sitten läksin laskemaan tuotto-panos suhdetta sille onko parempi yrittää tehdä vähän vai levätä täysiä. Huomasin vain ettei tuo ajatus kulkenut kovinkaan hyvin.

Tein sitten (itselleni) todella radikaalin ratkaisun ja laitoin puhelimen kokonaan kiinni. Sinnittelin etänä sovitut palaverit, mutta en suostunut ottamaan uusia. En edes katsonut sähköpostia. En käynyt missään someissa. Olin vaan koirani kanssa ja katselin Dropoutista miten ammatti improvisoijat selättivät lohikäärmeitä roolipeleissä. Tuntui suorastaan pieneltä lomalta.

Jokaisella hyvällä tarinallahan on opetus. Ihminen ei muista nauttia siitä kun happi kulkee molemmista sieraimista ennen kuin se nokka on tukossa. Ihminen ei arvosta portaiden kävelyä ennen kuin se mahdollisuus viedään pois. Ihminen ei surullisen usein arvosta toisia ihmisiä ennen kuin se on liian myöhäistä.

Tämä teksti yrittää nyt leikkiä semmoista virtuaalista "et voi hengittää sieraimiesi kautta" pysähtymistä, mutta nyt kun olet vielä terveenä. Takoa kannattaa kun rauta on vielä kuumaa. Omasta hyvinvoinnista kannattaa pitää kiinni. Itselleen tärkeitä asioita ei kannata lykätä loputtomasti - jos ne on oikeasti tärkeitä.

Pysytäänhän terveinä. Mie jatkan polveni kuntouttamista ja seuraavan kerran kun tavataan miekin voin toivottavasti hengittää miun kaikista sieraimistani!