Oman alansa löytäminen: Teini-iän visio sai kypsyä 20-vuotta

18.08.2022 09:09:55
Monta hattua on käynyt päässä vuosien varrella

Mikä sinusta tulee isona? Muutama vuosi sitten tämä kysymys oli aivan yhtä ajankohtainen kuin lapsena/teininä. Tällä kertaa kysymystä eivät esittäneet omat vanhemmat, mummut, ukit tai muut sukulaiset, vaan esitin sen itse itselleni. Taas! Samaan aikaan ihmetellen, miten joillekin oman alansa löytäminen tuntuu olevan kristallin kirkasta jo lapsena. Ehkä se oli sitä itsellekin, mutta oikealle alalle hakeutumisen sijaan ajauduin muille aloille.

Kotona oli tietokone jo 6-vuotiaasta asti ja sillä sai silloin tällöin pelata. Siihen aikaan pelit ladattiin vielä ”lerpulta” tai ”korpulta”. Tietokoneet alkoivat enemmän kiinnostamaan yläkoulu ikäisenä, jolloin tutustuin myös tietokoneiden rautapuoleen. Kotiin hankittuun uuteen tietokoneeseen piti päästä (tietenkin salaa) kokeilemaan ylikellottamista. Pentium II prosessoriin, kun sai kellottamalla mukavasti lisää tehoja. Kotisivujenkin tekemistä tuli kokeiltua. Koulussa oli helppo valita yhdeksi valinnaisaineeksi ATK. Tunneilla pääsi ohjelmoimaan Turbo Pascalilla. Kotona tuli kokeiltua ohjelmointia myös C++:alla. Ohjelmointi kiinnosti, mutta tuntui turhan hankalalta. Sopivan mentorin ja YouTuben "How to" videoiden puuttuessa kotilanit, pelaaminen ja muut harrastukset veivät lopulta mennessään.  Näihin aikoihin piti pohtia ensimmäistä kertaa vakavasti ja tosissaan vastausta kysymykseen: ”Mikä sinusta tulee isona?”. Ysiluokkalaisen visio oli tuolloin tietotekniikan insinööri.  Paremman tiedon puutteessa, yhteishakuun ensimmäiseksi vaihtoehdoksi kirjoitin sähkö/tietotekniikka.

Ammattikoulusta valmistumisen jälkeen oli kädessä tietoliikennemekaanikon paperit. Jatkoa ei tarvinnut miettiä, sillä seuraava askel elämässä oli paalutettu Sodankylän Jääkäriprikaatiin. Varusmiespalvelus oli helppoa ja mukavaa aikaa. Paljon ulkoilua, liikuntaa ja uusia tuttavuuksia. Minulle oli selvää jo ennen varusmiespalvelusta, että halusin johtajakoulutukseen. Innokas ja kyvykäs jääkäri käskettiin RUK:n kurssille nro. 221, panssarintorjunta/sinko -linjalle. Haminan reissulta palasin Jääkäriprikaatiin harjoittelemaan sinkojoukkueen johtajaksi. Varusmiespalveluksen lopun häämöttäessä minut kuulutettiin kouluttajien huoneeseen. Vastassa oli poikkeuksellisesti pelkän joukkueen kouluttajan lisäksi yksikköupseeri ja komppanian päällikkö. Kaikki suosittelivat (tai suostuttelivat) hakemaan ”kesäkessuksi”, koska siinä olisi varma työpaikka vuodeksi, varsinkin kun hommat tuntuivat maistuvan ja sujuvan. 

Hakemusta sisään ja noin kuukausi kotiutumisen jälkeen ilmoittauduin ylikersantin virkaan Jääkäriprikaatin esikunnassa. Varusmiesten kouluttaminen oli mukavaa ja haasteellista. Vanhempi kouluttaja joutui jäämään pidemmälle sairaslomalle, jonka myötä vastuuta tuli roppakaupalla lisää. Työ tuntui edelleen omalta, joten hain kadettikouluun, jossa aloitin upseerin perusopinnot kurssilla nro. 91. Opiskeluvuoden aikana mieleen hiipi epäilys sotilasuran sopimisesta itselle pidemmällä tähtäimellä. Vaikka nautin maastoharjoituksista sillä, oli kääntöpuolensa. Kotoa pitäisi olla pois ja usein. Lisäksi yleisenä "vitsinä" viljeltiin sitä, kun majuri rakentaa/ostaa omakotitalon, niin pääesikunnassa siirtolamppu syttyy ja kohta on edessä uusi tehtävä uudella paikkakunnalla. Vuoden kestäneiden perusopintojen jälkeen päätin mennä vuodeksi kokeilemaan kouluttajan töitä, jonka aikana totesin, että tämä ei kaikista työn hyvistä puolista huolimatta ole itselle sopiva ala.

Upseerin uralta ajauduin puoli vahingossa rakennusalalle laatoittajaksi. Tekijöistä oli kova pula ja Rekry-koulutus sattui sopivasti kohdalle. Alkuun tarkoituksena oli tehdä muutama vuosi alalla töitä ja samalla löytää vastaus siihen mikä minusta tulee isona. Vuodet kuitenkin kuluivat yllättävän nopeasti. Ala tuntui siinä mielessä omalta, että urakkatyössä kovalla tekemisellä pääsi koville ansioille. Fyysisen työn tekeminen alkoi kuitenkin vuosien saatossa vaatia veronsa. Tilannetta ei helpottanut se, että aikataulut kiristyivät jatkuvasti ja lähes poikkeuksetta jokainen työmaa oli myöhässä ja aikataulu piti ottaa kiinni. Haitat kävivät suuremmaksi kuin hyödyt, joten oltiin taas tutun kysymyksen äärellä.

Kolme vuotta sitten, 20 vuoden kuluttua teini-iän visiosta, alkoi ympyrä sulkeutumaan. TE-koulutuksena järjestetty "Ohjelmoinnistako minulle ammatti?" -kurssi tarjosi loistavan mahdollisuuden kokeilla ohjelmointia tosissaan. Alusta asti koodaaminen tuntui omalta jutulta. Kurssin harjoittelun päätin suorittaa Riverialla, koska siinä pystyi yhdistämään ohjelmoinnin ja puolustusvoimissa tutuksi tulleen kouluttamisen. Kurssin jälkeen työllistyin Riverialle joksikin aikaa, mutta pidempiaikaista pestiä ei ollut tarjolla. Seuraavana askeleena oli ohjelmoijan töiden etsiminen. 

Muutamasta yrityksestä minulla oli jo vahva ajatus, että johonkin niistä olisi mukava päästä töihin. Yksi niistä oli Kooders, jonka podcasteja oli tullut seurattua ja niiden perusteella pistin hakemuksen sisään. Vastaukseksi sain "Ei nyt, mutta mahdollisesti kesän jälkeen." Kesällä tulikin ennakkotehtävä ja haastattelu kutsu ja näiden jälkeen pääsin allekirjoittamaan työsopimuksen. Noin kahden viikon kokemuksen syvällä rintaäänellä voi todeta, että ala tuntuu omalta. Lisäksi pian alkavat Karelia AMK:ssa tradenomi tietojenkäsittely opinnot. Ehkä tradenomiopintojen jälkeen intoa ja virtaa riittää vielä insinööri opintoihinkin, jolloin ympyrä teini-iän vision suhteen sulkeutuu lopullisesti.

Päällimmäisenä mietteenä oman alansa löytämisestä tällä hetkellä pyörii rohkea uuteen heittäytyminen. Iän karttuessa sisäiseen ääneen, joka kuiskailee, onko asiat hyvin vai huonosti on oppinut luottamaan enemmän ja enemmän. Siksi muutokseen ja uuteen hyppääminen on käynyt helpommaksi. Paikallaan pysymällä asiat eivät muutu ainakaan paremmaksi. Uuteen hypätessä asiat muuttuvat varmasti ja siksi se on riskin ottamisen arvoista.

Muita blogeja tältä tyypiltä

Työpaikkaan johtavan videohakemuksen tekeminen

Junnukoodarin ajatuksia töihin johtaneen video CV:n tekemisestä. Yksin kameralle puhuminen tuntuu olevan itselle kaikkea muuta kuin luontevaa. Täysin samalta tuntui kuvata blogin aiheena oleva video-CV

Lukaseppa