En ole koodannut vuoteen

11.08.2022 09:53:46
Joo, ne paidat on väärinpäin.

Pikkuhiljaa alkaa (tai loppuu) viimeistenkin työmyyrien kesälomat. Check in siis täältäkin! Myös meillä on taas kesän jälkeen hiljalleen palattu arkeen. Moi! Seuraa siis elämänmakuinen tekstinpätkä. (Itsepähän kysyitte! :D)

Olen ollut vaihtopenkillä töistä jo…1,5 vuotta (ja jatkunee ainakin vuoden loppuun)? Tuntuu ihan järjettömän pitkältä ajalta, kun sen tähän näin kirjoittaa. Aika kuitenkin on mennyt eteenpäin mahdottoman nopeasti ja töissä piipahtaessa tuntuu, ettei olisi ollut poissa viikkoakaan. Samaan aikaan olen kaivannut niin kamalan paljon takaisin töihin ja kuitenkin yhtälailla ajatuskin töihin palaamisesta ahdistaa hirvittävästi. Tarkoittaisihan töihin paluu sitä, että en pääsisi enää nauttimaan samassa määrin pienen ihmeemme jatkuvasta seurasta. That being said, päästään tästä taas luonnollisen jatkumon kautta aiheeseen, josta pyydettiin kirjoittamaan - lomasta, omasta ajasta ja niiden merkityksestä meikämaalaismammaan.

Hetken aikaa melkein hymyilin ääneen, mitä ihmettä, minun pitäisi kirjoittaa lomailusta ja omasta ajasta! Kuten moni jo samoja elämänvaiheita läpikäynyt (varsinkin äitihenkilö) arvata saattaa, ei pikkulapsiarjessa sen sortin luksusta välttämättä ole ollut tai tule olemaan tiedossa hetkeen. Siinä missä ennen lasta oli viikonloput, illat ja pyhät, joita hengähdyshetkeksikin voisi kutsua - ei enää ole tai ovat erittäin harvassa. Jokainen päivä on vain “päivä”, ilman, että sen kutsumanimi jotenkin määrittelisi päivän sisältöä sen enempää suuntaan tai toiseen. Jos yöllä nukkuu kaksi tuntia putkeen havahtumatta johonkin, lasketaan jo voitoksi ja levoksi.

This is an every day gig

Näin hoitovapaalla arkipäivien “rajattomuus” on omalla tavallansa mukavaa ja tunnelma kuin lomalla konsanaan. Voi nukkua niin pitkään kuin mielii, mitä nyt yleensä nahkavekkari herättää viimeistään puoli kahdeksan. Voi käydä missä vaan, kunhan on viimeistään heti yhdentoista perästä takaisin kotona syömässä ja sitä myöten päiväunilla. Voi siivota hyvin vaikka joka päivä, ei haittaa niin hirveästi, jos joku taputtaa imuria samalla neliösentillä tai kantaa nopeammin märkiä pyykkejä takaisin koneeseen mitä itse laitat niitä kuivumaan. Illallakin voi lähteä vaikka koirien kanssa hyvälle pitkälle lenkille, kunhan ei vaan liian pitkälle, ettei seurueelle tule tylsää tai pitäisi olla jo iltapuuron kautta nukkumassa. Mutta taas sitten, kun ylempi johtoporras nukkuu, voi valvoakin miten pitkään mielii! Paitsi, ettei yleensä jaksa iltakymmentä pidempään. Voisi kuitenkin vielä katsoa elokuvan tai pelata, paitsi, ettei nyt jotenkin huvita tai jaksa kuitenkaan.

…ja ainiin, piti selvittää vähän jo netistä niitä päiväkotikuvioita ja uusia välikausikenkiä - onhan nämä nyt ne helvetin kalliit paljasjalkakengät vai ollaanko taas sitä alempaa yhteiskuntaluokkaa ja valitaan edullisemmat kompromissikengät? Niimpä. Näin se aika menee.

Konnat on my mind - hiekkalaatikolla istuskelu antaa rusketuksen kuin itsekseen.

Paskamutsifunktio 

Voin ottaa omaa aikaa onnekseni aina niin pyytämällä, erillinen eepoksensa on toki se, osaako niin tehdä tarpeeksi usein. Hyvänä lisäkysymyksenä myös, miten edes nautitaan siitä omasta ajasta? Se perinteinen paskamutsifunktio on kovakoodattu olemaan päällä jatkuvasti, teki niin tai näin. Miksi et ole sen pienen maailman tärkeimmän, söpöimmän ja rakkaimman tissitörpöttelijän kanssa myös nyt, vaikka olitkin jo tauotta edeltävät 504 tuntia (tai enemmän)? Tai miten raastavaa on haluta ihan vaan olla yksin sohvalla ilman, että joudut jakamaan oman kehosi koko ruokakunnan kanssa? Vaikka kuitenkin lähellesi haluavat ne rakkaimmat? 

Jatkuva fyysinen ja henkinen läsnäolo ja tavoitettavissa oleminen on varmasti kenelle tahansa uuvuttavaa, puhumattakaan introverttiyteen taipuvaisille. Töissä ollessa sentään sai käydä vessassa ilman, että työkaverit hakkaavat ovea tai yrittävät kiivetä syliin kesken toimituksen. Lounaan rauhasta nyt puhumattakaan, ei ennen kukaan yrittänyt vielä minun lautaseltani ruokaa samalla, kun kiljahtelee ja heittelee omaa ruokaansa lattialle. Kun jatkuvasti pitää reagoida, selittää ja sanoittaa: “ohhoh”, “hupsis, “no onpa se iso ja hieno kivi”. Oikuistani huolimatta yllätin meidät kaikki (ehkä eniten itseni) miten raivokkaasti emokarhumainen kiintymyssuhdevanhemmuus on kuitenkin tullut kaiken “entisen minäni” läpi.

Nyt mennään samalla kaavalla päivästä ja viikosta toiseen. Itse pidän toistuvista rytmeistä ja rutiineista, onneksi pikkuhiljaa vauvavuoden päättymisen jälkeen on meille sellainen löytynyt. Ei enää lennetä hulinavaiheesta seuraavaan. Meidän arki on toimivaa ja pääpiirteissään vaivatonta toki ja olen monesti ollut kiitollinen siitä, miten helppoa meillä loppukädessä oikeasti on ja on ollut. Ei ole koliikkia, allergioita tai ylitsepääsemättömiä uniongelmia. Puhumattakaan siitä, että edelleen voin olla kotona hoitamassa omaa lasta. Ei sekään ole itsestäänselvyys.

Hoitovapaa on ollut hyvä valinta

Vuoden takainen yritys työstää vähän leiskoja.

Meni kyllä hyvä tovi, että osasin jättää oikeasti aivot narikkaan ja olla miettimättä mitä töissä käy ja tapahtuu. Pitkään löysin myös koodilla ratkaistavia ongelmia arjesta, nyt on ollut sen suhteen hiljaista ja se on ollut ihan mukavaa vaihtelua. Ajoittain olen vieraillut toimistolla, jotten ihan tipahda kelkasta ja kuulen kuumimmat juorut.

Koitin tehdä alkuun myös töitä pikkuvauva-arjen ohella, selkeästi tajutakseni, että nyt on keskityttävä olennaiseen ja töitä ehtii tehdä myöhemmin. Vanhemmuus on omalla tavallaan opettanut priorisointia ja rajojen luomista itselle, kaikkeen ei pysty - eikä tarvitsekaan. Tämä uusi rooli elämässä on ollut todella antoisaa, vaikka en ollutkaan ennakkopohdinnoista huolimatta se äiti, joka jaksaa siivota lattiasta kattoon kodin päivittäin ja leipoo siinä samassa vasemmalla kädellä tuoretta leipää aamupalapöytään. Niistä ohessa tehdyistä töistä ja opinnoista puhumattakaan. Hatunnosto teille, jotka siinä onnistutte!

Jos jotain tekisin toisin, olisin pitänyt säästöön jätetyt lomapäivät ennen äitiysloman alkua, jolloin olisi hetken vielä voinut vaalia omaa aikaa ja nukkua. En etukäteen olisi osannut arvata miten vaivattomasti “oma minuus” ja harrastukset saattavat tietyllä tapaa unohtua. Kaipaan jonkin verran sitä valtavaa määrää omaa aikaa, jonka saattoi käyttää ihan vaikka vaan pelaamiseen. Edellisen kerran olen käynnistänyt Valheim nimisen pelin 2. toukokuuta ja tämäkin tosiaan ihan vaan todetakseni, ettei sitten jaksanutkaan pelata. Ehkä vielä joskus päästään tutkimaan tarkemmin Plains biomia ja tuhoamaan leireittäin “käkättimiä”( eli fulingeita). Joko Mistlands on valmis?

Odotan innolla tulevaa syksyä ja talvea, jolloin toivottavasti voin jatkaa kahden vuoden “tauon” jälkeen kunnolla valjakkourheilun parissa. Alkavalla kaudella olisi mahtavaa päästä jopa oikeasti kisaamaan!

Muistetaan se glitché: päivät pitkiä - vuodet lyhyitä.    

P.S. Eipä ole ollut näin hyvää rusketusta ja rusketusrajoja vuosiin!

Muita blogeja tältä tyypiltä

MyDay 2019: Oona

Myös Oona kuvasi myday-videonsa samana tiistaina mitä Miikka.

Lukaseppa

Ensimmäisen ohjelmistoprojektin julkaisu

Ei paha, ei paineita, siis ei ollenkaan paha.

Lukaseppa

Joogaa ja videopelejä Las Gartanolla

Mitä jos ei vatuttaisikaan mennä töihin viitenä päivänä viikossa?

Lukaseppa